Pico

oli minun ensimmäinen beagleni. Picosta tuli samalla kennelimme kantaemä. 

  Lähtöisin Pico oli Huuhkajan Kennelistä Kajaanista. 

   Muistan vielä, kun käytiin ensi kertaa katsomassa pentuja. Ovelta näin pennut ja heti pisti silmään yksi. Lantion yli kulki valkoinen juova. Sanoin Hannulle, että tuo vetoketju on minun. 

  Onneksi pentu oli narttu, eikä valintaa tarvinnut koskaan katua. 

  Ensimmäinen ajo oli alle nelikuisena. Pellolla oli jänis syömässäja haukku alkoi. Sitten tuli tenkkapoo, mutta Minna nosti Picon ison ojan yli metsään. Siellä ajo jatkui kuitenkin vielä vajaan sata metriä.

  Ensimmäinen syksy meni lyhyillä ajoilla ja seuraavana teki hankaluutta ylösotto. 

  Sitten natsasi kaikki. Eipä tarvinnut lähteä metsään turhaan.

  Näyttelyssä huomautettiin pitkästä rungosta, mutta metsässä siitä oli vain etua. Ajokokeet menivät erittäin hyvin, kuusi koetta ja KVA. Pico ei ajanut koskaan mitään huippuja, mutta oli uskomattoman varma. Parhaan tuloksen (yli 80p) ajoi jumalattomassa syysmyrskyssä, vettä tuli vaakasuoraan ja puut olivat kaksinkerroin. 

  Yhtenä vuonna Pico oli Suomen paras periyttäjä jälkeläisarvostelun perusteella. 

   Seinällä onkin Picon saama kultainen Wilhelm Schaumen palkinto.

  Vanhoista kuvista löytyi yksi kuva Picosta, josta teetin palapelin ja se saa kunniapaikan seinällä.

  Sanotaan, että miehellä on elinaikanaan vain yksi huippukoira, mutta minulle on niitä sattunut useita: suomenajokoira, jämptiä pari ja venakko.

  Nykyiset koirat polveutuvat kaikki picosta, nykyisin niitä on kolme.

Bitti kuntoutuu

   Eilinen päivä oli tosi mainio. Bitti alkaa toipua kunnolla leikkauksesta. 

  Ensimmäinen haku oli tutun pellon ympäristö. Tiellä oli heikosti erottuvat jäljet. Näytti, ettei Bitti saa tieltä hyppyä selville, joten lähdin kaveriksi.

  Ei mulle kallistanut korvaakaan, vaan touhusi omiaan. Päätin, että siitä vaan hae, kun apu ei kelpaa. 

  En ehtinyt tupakkaan tuohuta tulta, kun ajo alkoi. 

  En tiedä, oliko rusakko vai valkoinen, kun yhden lenkin jälkeen veti suoraan kylän talojen pihoille. 

  Puoli tuntia ehti ajaa. Onneksi sain Bitin kiinni. Päivässä oli vielä valoisaa aikaa, joten veimme Bitin uudelle haulle. Pitkähkö haku, mutta into riitti. Liikkeelle oli täysin valkoisen jäniksen lähdettävä.

  Loppusalla meinasi jo tulla pimeys, kun ei saatu Bittiä lopettamaan ajoa. Puolitoista tuntia paino menemään, eikä yhtään reikää koko aikana. 

    Toveroinen kuunneltiin ajoa nuotilla makkaraa paistaen ja teetä juoden (ja lukien). 

  Melkosittain hämärän kuhjassa pääsin lopulta jäniksen ja Bitin väliin. Sain onneksi pannasta kiinni. Sitten alkoi kunnon taistelu. Hihna oli kuin viulun kieli ja Bitiltä tuli ääntä niin, että olisi pitänyt olla kuulosuojaimet. 

  Onneksi Minna oli lähellä ja pääsi hätiin. Kotimatka meni vielä Bitin protestoidessa kuuluvasti.

Pari päivää

 oltiin tällä viikolla koirien kanssa metsässä. 

  Tiistaina oli huono keli Bitille. Aamusta oli satanut räntää ja asteet plussalla. Yhdet lumen peittävät jäljet Bitti löysi, mutta sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta jänistä ei löytynyt.

  Hirvetkin siinä pyörivät haitolla.

  Eilen oli Aadan vuoro yrittää. Jälki löytyi ja sitten mentiin. Sen verran oli pakkasta ja älytön tuuli, että teimme isot tulet ja seurasimme ajoa pääosin nuotion ääressä. 

  Ei kauan pystynyt olemaan tuulessa, kun yritimme nähdä ajettavan, vaan näkemättä jäi. Taisi olla niin paljon Aadaa edellä. 

  Mukava pari tuntinen kuitenkin nuotiolla tuulen suojassa.

Viime sunnuntaina

 loppui Bitin sairasloma ja saatiin lopultakin ottaa pönttö pois päästä. 

  Tiistaina lähdettiin sitten kokeilemaan, vieläkö muistaa jäniksen ajon. Hyvin oli vielä rutiinit tallella. Vartissa ajo alkoi, eikä toista tunnin ajossa ollut katkoja. 

  Tielle tuli pikku hukka, joten päätin ottaa Bitin pois. Takana oli kuitenkin parin viikon tauko. Varovasti täytyy aloittaa jälleen kunnon kohotus. 

  Koko kotimatkan esitti vastalauseita; ei, ei vielä lopeteta. 

  Päivännäköä oli vielä niin paljon, että vaihdoimme pannan Aadalle. Haku oli pitempi, mutta jänis löytyi. Toista tuntia pyöri ajo kuuluvilla. Sitten Aada tuli kysäsemään minulta, vieläkö jatketaan. Lähdettiin kotiin, ettei tartte pimiässä pyydystää koiraa kiinni.

Luusouvi

   Tässä jonkin aikaa sitten kysäisin meidän hirviporukalta, olisiko saatavilla yhtään luuta koirille. Eipä sieltä herunu yhtään palasta. 

  Ilmeisesti porukan omat hirvikoirat tarvitsevat kaikki. 

  Nooh! 

  Onneksi on hyviä tuttuja ja kavereita, joista yksi oli joutunut lopettamaan oman koiransa. Soitti meille ja sanoi pakastimessa oli luita, joille ei tällä hetkellä ole käyttöä. Kelpaako? 

  Tottamaar meille kelpasi. Lisäksi toi kolme jätesäkillistä luita. 

  Keskiviikkona oli meillä melkoiset pilkkomistalkoot. 

 

  Niitä sahatessa menikin sitten pitkä tovi. Luita riitti pakkaseen kunnolla. Sahaankin piti vaihtaa välillä uusi terä.

  Lisääkin on vielä luvassa, jos sopii koirien pakastimeen. Vielä ehkä säkillisen saa sinne tungettua.

  Kiitokset Jarmolle!