Pico

oli minun ensimmäinen beagleni. Picosta tuli samalla kennelimme kantaemä. 

  Lähtöisin Pico oli Huuhkajan Kennelistä Kajaanista. 

   Muistan vielä, kun käytiin ensi kertaa katsomassa pentuja. Ovelta näin pennut ja heti pisti silmään yksi. Lantion yli kulki valkoinen juova. Sanoin Hannulle, että tuo vetoketju on minun. 

  Onneksi pentu oli narttu, eikä valintaa tarvinnut koskaan katua. 

  Ensimmäinen ajo oli alle nelikuisena. Pellolla oli jänis syömässäja haukku alkoi. Sitten tuli tenkkapoo, mutta Minna nosti Picon ison ojan yli metsään. Siellä ajo jatkui kuitenkin vielä vajaan sata metriä.

  Ensimmäinen syksy meni lyhyillä ajoilla ja seuraavana teki hankaluutta ylösotto. 

  Sitten natsasi kaikki. Eipä tarvinnut lähteä metsään turhaan.

  Näyttelyssä huomautettiin pitkästä rungosta, mutta metsässä siitä oli vain etua. Ajokokeet menivät erittäin hyvin, kuusi koetta ja KVA. Pico ei ajanut koskaan mitään huippuja, mutta oli uskomattoman varma. Parhaan tuloksen (yli 80p) ajoi jumalattomassa syysmyrskyssä, vettä tuli vaakasuoraan ja puut olivat kaksinkerroin. 

  Yhtenä vuonna Pico oli Suomen paras periyttäjä jälkeläisarvostelun perusteella. 

   Seinällä onkin Picon saama kultainen Wilhelm Schaumen palkinto.

  Vanhoista kuvista löytyi yksi kuva Picosta, josta teetin palapelin ja se saa kunniapaikan seinällä.

  Sanotaan, että miehellä on elinaikanaan vain yksi huippukoira, mutta minulle on niitä sattunut useita: suomenajokoira, jämptiä pari ja venakko.

  Nykyiset koirat polveutuvat kaikki picosta, nykyisin niitä on kolme.